Menieren tauti,  kolmen H:n sairaus

tunnistetiedot, puoluettomuus, suositukset), lähteiden ja viitteiden julkisuutta, tietojen ajankohtaisuutta ja päivityksiä. Sivujen
tukipalveluja arvioitiin myös. Lääketieteellisen tiedon asianmkaisuutta arvioitiin omalla asteikollaan, samoin nettisivun esitystapaa
(tekstin, kuvien, audio/videopätkien osuus) sekä sivujen ylläpitäjätahoa (yksityishenkilö, organisaatio). Näistä kaikista annettiin
pisteet ja kokonaispisteiden maksimi oli 25 pistettä.

Mukana olleista 50 sivusta 34 oli amerikkalaisia, 4 brittiläisiä, 5 muualta euroopasta, 4 australialaista ja loppujen alkuperämaa jäi
tuntemattomaksi. Kokonaispisteiden perusteella tehtiin rankinglista, johon tuli järjestyksessä 15 parhaimmat pistemäärät saanutta
sivustoa. Parhaimmat pisteet, 22 pistettä, sai www.earfoundation.com, joka näytti olevan amerikkalainen laaja sivusto, itselleni aiemmin
tuntematon. Sivut, joilla olen joskus vieraillut www.menieres.co.uk sekä www.menieres.org sijoittuivat 6. ja 12. tilalle tässä vertailussa.
Suomen Meniereliiton nettisivut eivät ymmärrevästikään päässeet 15. parhaan joukkoon, onhan sivustomme muualle maailmalle
oudolla suoman kielellä kirjoitettua ja siten tuntemattomaksi ei suomen kielisille jäävä.

Tutkijat arvioivat yhteenvedossaan, että internet tuottaa valmista ja helposti saatavaa informaatiota Menieren taudista. Tätä tautia
koskevat nettisivut ovat yleensä ottaen verrattaen luotettavia ja useimmiten hyödyllisiäkin. Ammattilaisten ja ei kaupallisten
nettisivujen antamaa informaatiota pidettiin 90 %:ssa luotettavina ja hyödyllisinä. Tämän tutkimuksen pohjalta löysin uusia, minulle
aiemmin tuntemattomia sivustoja, joilta voi löytää esim. havainnollistavan videopätkän sisäkorvan nesteturvotuksen kehittymisestä
www.wustl.edu

(Lähde: Jouko Kotimäki, Suomen Meniere-liitto, Meniere-lehti 4/2003)

Menieren tauti - miksi se syntyy?

Menieren taudin historiaa

Mitä yhteistä on Julius Caesarilla, Martin Lutherilta ja Vincent van Goghilta? Muinainen roomalainen historioitsija Plutarch jo esitti
aikanaan, että Julius Caesar kärsi "kaatumissairaudesta", jonka oireina olivat epätasapaino ja horjuminen, joihin myös Shakespeare
viittasi näytelmässään. Tämän lisäksi Caesarin vasemman korvan kuulo oli huono. Martin Luther kirjoitti vastauksessaan henkilölle,
joka valitti kutinaa, että "antaisin 10 florinia siitä, että saisin vaihtaa Teidän osaanne; Te ette tiedä, miten vaikeaa on elää huimauksen
kanssa. Tällä hetkellä en kykene lukemaan kirjettä edes lävitse, ja ajoittain en kykene lukemaan kuin pari riviä pyhästä kirjasta.
Sillä kun yritän, kohina korvissani voimistuu niin, että olen putoamaisillaan tuolistani. Toisaalta Luther piti vaivaansa hyödyllisenä,
koska koki että piru vaivasi ja hyökkäsi hänen korvaansa. Vincent van Gogh, kuuluisa hollantilainen taidemaalari, kuvasi kirjeissään
veljelleen Theolle, kuinka hän koki pelottavia, toistuvia huimauskohtauksia, joihin liittyi pahoinvointia ja korvien soimista ja ylikuulumista.
Niinpä hän eräänä yönä leikkasi korvansa irti ja lähetti sen paperiin käärittynä ilotalossa toimivalle rakastajattarelleen rebekalle.
Poliisin tultua hakemaan Vincent van Goghia hänen asunnostaan he tapasivat verisen ja sekavassa mielentilassa olevan van Goghin,
joka soperteli huimauksesta ja tinnituksesta. Tapauksen jälkeen Vincent van Gogh suljettiin Arlesissa toimivaan epilepsian ja
mielitautien hoitolaitokseen (ajan tavan mukaan olivat samankaltaisia tauteja). Arlesissä syntyi joukko hänen kauniimpia maalauksia.
Tautia pidettiin pitkään epilepsiana, mutta viimeaikainen kirjeiden lähempi tarkastelu osoittaa, että kyseessä oli todennäköisesti
Menieren tauti. Nämä historian kulkuun merkittävällä tavalla vaikuttaneet henkilöt sairastivat Menieren tautia.

Menieren tauti ja endolymfaattinen hydropsi

1800-luvulla ja vielä 1900-luvun alussa oli sangen tavallinen käsitys se, että sisäkorva on ainoastaan kuuloelin ja sen eri osat, kaarikäytävät,
otoliittielin ja simpukka palvelevat kaikki kuuloa. Kaarikäytävät antoivat sen hetkisen käsityksen mukaan stereokuulon, otoliittielin,
sääti äänen voimakkuutta ja simpukka äänen korkeuden. Flourens Pariisissa oli jo 1924 osoittanut linnulla ja myöhemmin muilla eläimillä,
että sisäkorvan kaarikäytävän vaurio aiheuttaa huimausta ja nystagmusta.  Tämä havainto ei kuitenkaan päässyt yleiseen tietoisuuteen
lähes sataan vuoteen. Kaikki tasapainon säätely ja myös huimaus tapahtui aivoista ja huimauksen syynä oli aivojen verenkiertohäiriö;
nesteen/veren liiallinen kertyminen, kongestio. Vain verenkiertohäiriön aste vaihteli  eri tasoisissa ja tyyppisissä huimauksissa.

Oli sen sen vuoksi melkoinen urotyö Prosper Meniereltä, joka syntyi v. 1799 kauppiaan kolmantena lapsena Angersissa, jossa sai myös
lääkärikoulutuksensa, osoittaa senaikaiset auktoriteetit vääriksi. Valmistuttuaan lääkäriksi Prosper Meniere siirtyi Pariisiin kuuluisan
kirurgin Dupuytren alaiseksi. Hänet nimitettiin lahjakkaana lääkärinä 1832 extraordinaarijäseneksi pariisin yliopiston lääketieteelliseen
tiedekuntaan ja hän työskenteli vanhempana lääkärinä sisätautiosastolla. Hän haki useita professuureja pääsemättä kuitenkaan siihen
asemaan. Kun Pariisin kuuromykkien koulun erikoislääkäri Itard menehtyi nimitettiin hänet sen lääkäriksi v. 1838 ja siitä voidaan
sanoa hänen sisäkorvaa käsittelevän tutkimustyönsä alkaneen. Hän toimi lääkärinä kuninkaallisessa kuuromykkien laitoksessa, jonka
tarkoituksena oli antaa koulutusta huonokuuloisille.

Prosper Meniere käänsi 1848 saksalaisen lääkärin Kramerin ensimmäisen varsinaisen korvatautien oppikirjan englannista ranskaksi
ja lisäsi tähän omat kommentinsa sisä- ja välikorvasta. Kramer oli ensimmäinen tiedemies-lääkäri, joka esitti, että korvan sairaudet
koostuvat ulkokorvasta, välikorvasta ja sisäkorvasta. Aiakisemmin koko välikorvan merkitystä ei ollut tunnettu ja välikorvaa
pidettiin osana sisäkorvaa.

Hänen väitöskirjansa "sisäkorvan kudosopilliset tutkimukset kuuromykillä" koostui viidestä merkittävästä julkaisusta vuonna 1861,
joissa hän osoitti sisäkorvan olevan merkittävä tekijä huimauksen synnyssä. Viimeisessä julkaisussaan hän kuvasi tautikokonaisuuden,
kuulonalennuksen, korvan soimisen ja huimauskohtaukset. Hän myös viittasi artikkelissaan Flourensin havantoihin kaarikäytävien
merkityksestä  ja esitti huimauksen tulevan juuri näistä rakenteista. Hän siis osoitti potilastapauksilla ja korvan kudosnäytteillä huimauksen
syyksi sisäkorvan.  Tämä uusi ajatusmalli oli vastoin senaikaista käsitystä, joka piti huimauksen syynä pikkuaivojen ja isojen aivojen
verenkiertohäiriötä. Vain viikkoa myöhemmin kun hänen kirjoituksensa julkaistiin Pariisilaisessa Gazette Medicinale de Paris lehdessä
kuuluisa Pariisilainen professori Trosseau esitelmöi Ranskan akatemiassa sisäkorvaperäisestä huimauksesta otsikolla: "Akuutti
aivoinfarkti ja siitä johtuva epilepsia". Prosper Meniere ei ollut akatemian jäsen eikä voinut osallistua väittelyyn paikan päällä.
Hän kirjoitti Gazette Medicinale de Paris lehteen useita debattiartikkeleita, joissa hän esitti oman kantansa. Prosper Meniere
kuoli flunssan jälkitautina saamaansa keuhkokuumeeseen 1862.

Toinen merkittävä tutkija Menieren taudin historiassa on Adam Pollitzer, josta tuli myöhemmin Wienin yliopiston korvatautien
professori ja merkittävä alan vaikuttaja. Hänen ansiotaan on se että tautia alettiin kutsua Menieren taudiksi. Vuonna 1884 kirjotta-
massaan oppikirjassa yksi kappale käsitteli sisäkorvaperäisiä tauteja ja yksi niistä oli nimetty Menieren taudiksi. Menieren taudin
yhtäläisyys glaukoomaan ilmeni samanaikaisesti ja amerikkalais-saksalainen korvalääkäri Knapp alkoi kutsua tautia 1871
"sisäkorvan vihekaihiksi". Taudista oltiin kuitenkin vielä pitkään eri mieltä. Vuonna 1906 kuuluisa korvalääkäri Bezold ei
uskonut Menieren tautiin ja piti sitä aivokalvon tulehduksena. Ja 1924 Tybingenissä prof. Parissius havaitsi verisuonten
ailahtelua Menieren taudissa ja piti sitä verenkiertohäiriönä, joka johtui potilaan rakenteellisista ominaisuuksista, tulehduksesta
tai myrkytystilasta.

Tähän asti useimmat potilaskuvaukset olivat naisten, miesten hallitessa tutkimusaluetta. Kuitenkin v. 1929 Tanskassa väitteli
ensimmäinen nainen Pohjoismaissa. Tohtori Didi Dederling väitteli suolan käytöstä Menieren taudissa ja osoitti suolan rajoitta-
misella olevan merkitystä oireiden kehittymisessä. Merkillinen yhteensattuma oli, että hän sairastui myöhemmin Menieren
tautiin.

Vuonna 1938 Osakan Yliopiston professori Kyoshiro Yamakawa julkaisi ensimmäisen kuvauksen endolymfaattisesta
hydropsista vain kuutta kuukautta aikaisemmin kuin englantilaisessa kirjallisuudessa mainitut Hallpike ja Carns. Yamagatan
hyvä ystävä, synnytystautiopin professori sairasti Menieren tautia ja kun hän kuoli, Yamagata osoitti kalvoston pullistuman
sisäkorvassa, endolymfaattisen hydropsin. Yamagata sairastui itsekin Menieren tautiin ja hänen kuoltua 1986 hänen oppilaansa
professori Sano, Matsunaga, Harada ja Sagakami julkaisivat kuvauksen hänen sisäkorvistaan, joissa oli Menieren taudille
tyypilliset kalvoston laajentumat. Carn ja Hallpike puolestaan katkaisivat tasapainohermon potilailta ja kun 2 heistä kuoli
leikkaukseen, he totesivat molemmilla olevan endolymfaattisen hydropsin.

Menieren historiaan kuuluu myös Harvardin yliopiston korvaprofessori Robert Kimura. Hän totesi endolymfaattisen saccuksen
tukkimisen johtavan marsuilla Menieren kaltaiseen oireistoon ja häntä voidaankin pitää kokeellisen Meniere-tutkimuksen isänä.
Hän osoitti, että hydropsi syntyy tasapainoelimessä ja simpukassa marsulla ja kanilla. Kissalla löydös havaitaan vain simpukassa.
Sen sijaan chinchillalla ja apinalla hydropsin tuottaminen oli vaikeaa.

Missä olemme tänään?    

Tiedämme että Menieren tauti johtuu sisäkorvasta ja että tyypillisesti taudissa on nestekeräytymä.  Miksi tämä nestekeräytymä
syntyy? Tähän kysymykseen ei ole vastausta. Yksi teoria kertoo että nestettä tuotetaan liikaa ja toinen, että nestettä poistuu
liian vähän. Sisäkorvassa kalvostossa oleva endolymfan määrä on melko vähäinen, vain 3-5 miljoonasosa litraa. Mistään suurista
virtauksista ei ole kyse. Useat maineikkaat sisäkorvatutkijat esittävät, että Menieren taudissa kuulo heikkenee koska endolym-
faatinen hydropsi venyttää aistinkarvoja liikaa, joten ne eivät pysty toimimaan. Nestekeräytymän palatessa normaaliksi, kuulo
myös palautuu, mikä on tavallista Menieren taudissa. Oireiden jatkuessa lopulta aistinsolujen karvat irtautuvat kattokalvosta
jolloin kuulo alenee pysyvästi n. 60 dB:n tasolle. Huimauskohtausten syynä pidetään kalvoston repeytymistä, jolloin endolymfaa
pääsee karkaamaan perilymfatilaan, endolymfa on myrkyllistä kuulo- ja tasapainohermoille jolloin kuulo ja tasapainohermojen
säikeet lamaantuvat; kuulo ja tasapaino heikkenevät kohtauksen omaisesti. Kalvoston korjautuessa häiriö poistuu. Toistuvien
kohtausten jälkeen tai yhdessäkin laajemmassa kohatuksessa voi vaurio olla niin suuri tai kalvosto voi jäädä revenneeksi,
jolloin kuulom ja tasapaino eivät kohtauksen jälkeen enää toivukaan. Useat sisäkorvanäytteet Menieren tautia sairastavilta
potilailta tukevat tätä "kalvoston repeytymis -teoriaa".

Voidaanko näin todeta myös elossa olevalla? Nykyaikainen käytössämme oleva 4,7 Tesslan magneettikuvauslaitteisto on
tarkka ja jo tänä päivänä se soveltuu koe-eläin tutkimuksissa endolymfaattisen hydropsin mekanismien tutkimiseen. Olemme
suorittaneet tutkimuksia marsulla kahdella eri Menieren tauti mallilla; tukkimalla endolymfaattisen saccuksen aiheuttamalla
sisäkorvaan reumaattisen tulehduksen autoimmuuniteitse laittamalla KHL-nimistä valkuaisainetta välikorvaan.

Normaalisti sisäkorvan kalvostot ovat pitäviä ja ihmissilläkin käytetty Gadolinium-varjoaine kulkeutuu ajan kanssa vain
scala tympaniin ja vestibuliin. Tutkimuksissa käytetty varjoaine gadolinium ei läpäise kalvostoa, joka sisältää endolymfan
ja aistinsolut, scala media. Endolymfaattinen  hydropsi tulee esille marsuilla jo 5 vuorokauden kuluttua leikkauksesta
ja voidaan todeta oikeassa korvassa , jossa scala media on poikkeuksillisen laaja ja scala vestibulum lähes hävinnyt.
Anatomisessa kuvassa näkyy kalvoston laajentuma  samalla koe-eläimellä. Löydös on tyypillinen sekä koe-elän mallissa
että reumaattisessa mallissa.

Olemme myös selvittäneet pitkään jatkuneen endolymfaattisen hydropsin tutkimusta ja MRI-kuvissa näkyy kalvoston
dramaattinen läpäisyvyyden lisääntyminen; gadolinium täyttää scala mediaan. Histologisessa kuvassa näkyy sisäkorvan
menneen kasaan ilmeisesti kalvoston repeytymän vuoksi. Menieren taudin mekanismi ilmeisesti on seuraava:
Kalvoston laajeneminen heikentää kuuloa ja ärsyttää sisäkorvan kipupäätteitä, joita välittää kolmoishermo. Oireena on
kuulonalenemista, lieviä liikehäiriöitä, tinnitusta ja paineen tunnetta. Kalvoston revetessä kuulo huononee ja aistinsolut
kärsivät, aivan kuin aikaisemmin epäiltiinkin ihmisellä tapahtuvan. Omat koe-eläintutkimuksemme siis tukevat ja
vahvistavat aikaisemmin epäiltyä tautimekanismia Menieren taudissa.

Miksi Meniere?                                                            

- Virusinfektiot vyöruusu yskänrokko adeno cytomegalo influenssa virukset - Kallovamma - Meluvamma - Autoimmuniteetti - Verenkiertohäiriöt

Taulukko: Menieren taudin epäillyt syyt

Johtopäätökset

Johtopäätöksenä voidaan todeta, että solutasolla mekanismit ovat edelleen puutteellisesti tunnettuja Menieren taudissa, vaikkakin
oiremekanismit tunnetaan pääpiirteittäin. Diagnoosi jo kahden vuoden kuluttua saatetaan tehdä MRI:llä ja uskoisin, että noin
10 vuoden kuluttua myös yksityiskohtainen taudin mekanismi on tunnettua ja hoito Menieren tautiin on olemassa.

(Lähde: Ilmari Pyykkö, Professori, korva-, nenä- ja kurkkutautien klinikka, Karolinska Institutet, Tukholma.)

Vaaraton mutta parantumaton

Koska Menieren-tauiin sairastutaan usemmiten keski-iässä, kuulon heikkeneminen laitetaan helposti ikääntymisen tiliin
eikä sen vuoksi  useinkaan hakeuduta lääkärille. Lääkäriin tullaan yleensä kiertohuimauksen vuoksi, sillä se voi viedä
kirjaimellisesti jalat alla, osastonylilääkäri  Tapani Rahko TAYS:n kuulokeskuksesta kertoo.

Kohtauksen aikana henkilö voi pahoin ja oksentaa. Kohtaus voi venyä tunnista pariinkin päivään ja se muistuttaa ulkoisesti
niin paljon humalatilaa, että Meniere-potilaan luullaan usein olevan alkoholin vaikutuksen alainen. Lääkäriin tullaan myös silloin,
kun korvien soiminen eli tinnitus on jatkuvaa. Jos potilaan tutkimus paljastaa kuulossa ja tasapainossa tapahtuneet muutokset,
tauti diagnosoidaan Menieren-taudiksi.

Potilasta lohduttaa se, että vaikka vaiva on parantumaton, se ei ole vaarallinen eikä haittaa useimmilla työelämää. Sairas korva
saattaa olla hekkä melulle ja voimakkaille äänille, joten esimerkiksi päiväkoti on Meniere-potilaalle mahdoton työpaikka.
Hoidettuna tauti voi pysyä oireettomana jopa vuosia. Pelko siitä, että kohtaus uusiutuu, onkin usein itse kohtausta suurempi
haitta. Pelko voi rajoittaa potilaan elämää ja hän vetäytyy helposti neljän seinän sisään, Rahko toteaa.

Vaikka kohtaus näyttää hurjalta, se ei ole vaarallinen ellei menieerikko satu loukkaamaan itseään kaatuessaan. Useimmilla
kohtaus varoittaa tulostaan mm.  auroilla tai lievänä huimauksena, jolloin potilas osaa hakeutua nopeasti lepoon.

Huimausta hoidetaan lääkkeillä. Kohtaukset lievenevät tai pysyvätkokonaan poissa nesteenpoisto- ja verenkiertoa edistävän
lääkityksen ansiosta. Pahoinvointilääkkeistä taas on apua kohtauksen aikana. Potilas voi itse vähentää sisäkorvan nesteen-
muodostusta noudattamalla suolatonta ruokavaliota. Kahvi, tee ja alkoholi pahentavat joidenkin tilaa, samoin stressi. Pahaa
huimausta hoidetaan leikkauksella, jossa tasapainoelimen toiminta sammutetaan. Leikkausta ei tehdä, jos potilaan molemmat
korvat ovat sairaat, mikä on äärimmäisen harvinaista, sillä leikkauksen seurauksena korva kuuroutuu. Kirurginen hoito on
tosin yhä harvinaisempaa, koska samaan tulokseen voidaan päästä kemiallisestikin, gentamysiinihoidolla.

Potilaan ikääntyessä kuulo heikkenee usein edelleen tai katoaa kokonaan, mutta huimauskohtaukset vähenevät tai jäävät
pois. Kuulon alenemiseen ja tinnitukseen ei toistaiseksi ole hoitoa. Syytä menieren-tautiin ei tiedetä. Ilmeiseti tauti on monen
tekijän summa; nykyisin sen syntyteorioita on 14. Alan uusimmat tutkimukset painottavat näkemystä, jonka mukaan kyseessä
olisi autoimmunologinen reaktio sisäkorvan valkuaisaineelle, infektion tai trauman vaikutus sisäkorvan nestekiertoon.
Nykykäsityksen mukaan tauti ei periydy.
(Lähde: Kuuloviesti 7/96)

Menieren taudin erilaiset hoitomuodot

* Menieren tauti on sisäkorvan sairaus, jossa esiintyy spontaaneja kiertohuimauskohtauksia, vaihtelevaa sensorineuraalista
   kuulon alenemaa, korvan paineen tunnetta ja/tai tinnitusta.

* Taudin etiologia on avoin, mikä vaikuttaa taudin hoitoon

* Parantavaa hoitoa ei ole, vaan hoito on suurelta osin symptomaattista.

* Hoidon kulmakiveksi on muodostunut vähäsuolainen ruokavalio, johon usein liitetään diureetti tai beetahistiini

* Taudin vaikeissa muodoissa on jouduttu turvautumaan kirurgisiin interventioihin; tosin viime vuosina kirurgian on
   korvannut enenevässä määrin välikorvan kautta annettava sisäkorvan gentamysiinihoito.

* Tasapainon ja kuulon kuntoutus ovat tärkeä osa taudin hallintaa, jotta potilaan toimintakyky säilyisi mahdollisimman hyvänä.

Menieren oireyhtymä on sisäkorvan sairaus, jossa esiintyy spontaaneja kiertohuimauskohtauksia (kesto vähintään 20 minuuttia,
kohtausia vähinttän kaksi), vaihtelevaa kuulon alenemaa, korvan paineen tunnetta tai tinnitusta. Kohtausten välillä potilas on taudin
alkuvaiheessa oireeton, tosin pitempään kestäessään tauti johtaa pysyvään kuulon alenemaan sairaassa korvassa.  Menieren taudista
puhutaan, kun sairaus on idiopaattinen. Taudin esiintyvyys vaihtelee eri julkaisuissa suuresti, 7,5 - 159:100 000. Tämä esiintyvyyden
vaihtelu voi selittyä osin eri kriteerien käytöstä taudin diagnosoinnissa. Tautia esiintyy hieman enemmän naisilla kuin miehillä (1,3:1)
ja ilmaantuvuuden huippu on 40 - 60 vuoden iässä. Tavallisesti sairastuu vain yksi korva, mutta myös toinen korva sairastuu eri
raporttien mukaan 2 - 78 %:lla potilaista.

Menieren tautia pidetään hyvänlaatuisena kroonisena sairautena, jolla on taipumus sammua itsestään. Santosin mukaan 51 %:lla
potilaista tauti rauhoittuu itsestään 2 vuoden aikana ja 71 %:lla kolmessa vuodessa. Vertigo- eli kiertohuimauskohtaukset
vähenevät viimeistään 10 - 20 vuoden kuluessa. Kuulovaurion kehittymistä on pidetty väistämättömänä ja kuulo tasaantuu
yleisimmin 50 - 60 db:n tasolle. Tosin on tutkimuksia, joiden mukaan lääkkeellinen hoito saattaa vaikuttaa kuulovaurion syntyyn.
Shea jakaa taudin oireiden, löydösten, patologian ja taudin luonnollisen kulun mukaan viiteen vaiheeseen. Yleensä Menieren tauti
etenee ensimmäisestä toiseen vaiheeseen, harvemmin kolmanteen ja vielä harvemmin neljänteen tai viidenteen vaiheeseen.
Lääkkeellinen hoito on tehokkain kolmen ensimmäisen vaiheen aikana.

Menieren taudin etiologia on tuntematon, mikä vaikuttaa taudin hoitoon. Endolymfaattinen hydrops johtaa kalvoisen labyrintin
laajenemiseen ja on taudin patologinen perusta, koska taudin kulku on yksilöllisesti hyvin vaihteleva, myös hoitojen tulokset
vaihtelevat ja tuloksia on vaikea erottaa taudin luonnollisesta kulusta. Vaikka tutkimuksia eri hoitomuodoista on paljon,
niin sanottua tietoon perustuvaa näyttöä on vähän. Sairaudesta käytettyjen diagnostisten kriteerien suuri vaihtelu on vaikeuttanut
tutkimusten tulosten arviointia. Suurin osa tutkimuksista on retrospektiivisiä (takaisinpäin suuntautunutta) ja seuranta-ajat ovat lyhyitä,
mikä kroonisen sairauden ollessa kyseessä huonontaa tulosten luotettavuutta.

Lääkkeellinen hoito

Hoito on suurelta osin synptomaattista; parantavaa hoitoa ei ole. Hoidon kulmakiviä on ollut viimeiset 70 vuotta vähäsuolainen
ruokavalio, mikä tarkoittaa suolan rajoittamista 1-2 g/päivä. Hoidon kehitti Furstenberg jo vuonna 1934, jolloin hän suoritti potilailla
kliinisiä tutkimuksia ja totesi nautitun suolan vähentämisen tärkeyden. Histopatologinen näyttö sisäkorvan hydropsista on vuodelta
1938, jolloin Yamakawa Japanissa ja toisaalla Hallpike ja Cairns Isossa-Britanniassa toisistaan tietämättä kuvasivat ohimoluun
muutokset Menieren taudissa. Suolan rajoituksen lisäksi suositellaan yleisesti muun muuassa kofeiinipitoisten aineitten ja alkoholin
välttämistä.

Beetahistiini rekisteröitiin Euroopassa vuonna 1970 Menieren taudin lääkkeeksi ja se on muodostunut yleisimmäksi lääkkeeksi
Menieren taudissa. Beetahistiini sitoutuu vahvasti histamiini H3-reseptoreihin ja heikommin H1-reseptoreihin. Merkitystä ei
täysin ymmärretä, mutta ajatellaan aineen stimuloivan sisäkorvan verisuonten seinämissä olevia H1-reseptoreita aiheuttaen
paikallista vasodilataatiota ja lisääntynyttä permebiliteettia, mikä puolestaan vähentää endolymfaattista hydropsia. Beetahistiinin
merkitys Menieren taudin hoidossa on varsin kiistelty. Lääke ei ole käytössä Yhdysvalloissa. Lääkkeen annostus, mikä voidaan
tarvittaessa purkaa oireettoman kauden aikana sovitetaan hoitovasteen mukaan.

Muita sisäkorvan nestemäärän vaikuttavia lääkkeitä ovat diureetit ja vasodilataattorit. Vasodilataattorit ja kalsiumkanavan
salpaajat lievittävät tutkimusten mukaan vestibulaarisia oireita, tosin eivät paremmin kuin beetahistiini. Diureetteja käytetään
yleisesti niiden suolan määrää vähentävän vaikutuksen takia.

Muu kohtauksien aikainen hoito on symptomaattista: pahoinvointilääkitys, mahdollisesti bentsodiatsebiinit, lepo ja potilaan nesteytys.
Kortikosteroidien käyttö pohjautuu epäilyyn autoimmuunimekanismista taudin aikana. Varsinkin bilateraalisessa taudissa tai
nopeasti etenevässä kuulonalenemassa käytetään intramuskulaarista tai per os annosteltavaa kortikosteroidia suurella annoksella.
Intratympanaalinen kortisoniterapia pohjaa ajatuksen minimoida kortisonin aiheuttamia systeemisiä sivuvaikutuksia ja päästä
suurempaan pitoisuuteen sisäkorvassa. Hillman raportoi deksametasonin intratympanaalisesti käytettynä saattavan vähentää
endolymfaattisen hydropsiin liittyvää sensorineuraalista kuulonalenemaa.

Aminoglykosideista osa on etenkin kokleotoksista, kuten amikasiini ja kanamysiini, kun taas streotpmysiini ja gentamysiini
enemmän vestibulotoksisia. Näistä kahdesta gentamysiini on osoittautunut paremmaksi vaihtoehdoksi Menieren taudin hoidossa.
Gentamysiinin käyttö on parantanut kiertohuimauksen hallintatuloksia yli 80%:iin ja kuuroutumisprosentti on pudonnut 25:een.
Yhden injektion hoidoissa kuulon aleneman riski on alle 10%, mikä on sama kuin taudin luonnolliseen kulkuun liittyvä riski.
Gentamysiini on korvannut suuren osan kirurgiaa etenkin sakkus endolymfaticus -kirurgiaa, ensimmäisenä interventiona muun
lääkkeellisen hoidon epäonnistuessa.

Eri klinikoissa gentamysiinihoidon toteuttaminen on vaihdellut. Käytössä ovat tärykalvon läpi pistettävät kertainjektiot, infuusiot
katetrin kautta ja jopa gealfoam-tyyppisen sulavan materiaaliin imeytetty gentamysiinisykerö pyöreän ikkunan taskussa.
Myös hoidon tavoitteet vaihtelevat: halutaankon sisäkorvan tasapainoelimen toimintaa vain alentaa vai tuhota kokonaan.Tuho-
amisessa kiertohuimauksen sammuttaminen onnistuu hyvin, mutta riski koklean funktion huononemisesta on suuri. Pelkällä
toiminnan alentamisella kiertohuimauksen hallinta on vähäisempää, mutta riski kuulovauriosta on merkittävästi pienempi.
Nykysuuntauksena näyttää olevan yksittäinen kertapistoshoito, joka voidaan taudin relapsoidessa tarvittaessa uusia
aikaisintaan muutaman viikon kuluttua. Näin kuulon aleneman riski pidetään mahdollisimman alhaisena.

Barany esitti vuonna 1935 lidokaiini-infuusiota hoitomuotona rauhoittamaan huimauskohtauksia. Myöhemmin lääkettä
on annettu intratympanaalisestikin. Adunka raportoi intratympanaalista lidokaiinia käyttäessään pidempiaikaista huimausoireiden
vähentymistä. Vaikutusmekanismia, joka selittäisi puudutteen pitkäaikaisen vaikutuksen ei ole voitu varmentaa. Hoitomuoto
on käytössä joissakin klinikoissa vaikkakin näyttö tehosta puuttuu.

Muut interventiot

Osalla potilaista tauti etenee, oireettomat jaksot lyhenevät ja kohtausten määrä lisääntyy. 10-30 % potilaista ei reagoi lääkkeellisiin
hoitoihin ja suolarajoitukseen. Useimmat näistä potilaista kokevat kiertohuimauksen oireista hankalimmaksi, mikä voi johtaa jopa
potilaan eristäytymiseen. Tilannetta hankaloittaa kohtausten arvaamattomuus.

Uudempia hoitovaihtoehtoja ovat välikorvan painehoito (Meniett) ja intratympanaalinen kortikosteroidi- tai gentamysiinilääkitys.
Painekammiohoidossa provosoidaan välikorvan ylipaine ja siten helpotetaan potilaan akuutteja oireita, mutta se on osoittautunut
hankalaksi ja kalliiksi. Jo pelkkä tympanostomiaputki lievittää taudin oireita ainakin joksikin aikaa. Meniett-laitteella annetaan
mikropainepulsseja välikorvaan tympanostomiaputken kautta. Jokainen painemuutos välittyy sisäkorvan nesteisiin ja tasaantuu
muutamassa sekunnissa. Hypoteettisesti ajatellen lisääntynyt positiivinen painemuutos johtaa lisääntyneeseen sisäkorvan nesteiden
poistumaan olemassa olevia kanavia myöten ja endolymfaattisen hydropsin vähenemiseen. Välikorvan painehoito on antanut vaihtelevia
hoitotuloksia, mutta merkittävät pitkäaikaistulokset puuttuvat.  Hoito antanee parhaat tulokset siinä vaiheessa, kun tauti ei ole vielä
tuhonnut sisäkorvaa ja kuulo on kohtuullisen hyvä.

Kirurgia

Menieren taudin kirurgisessa hoidossa pyritään joko tehostamaan endolymfan säätelyä manipuloimalla kirurgisesti sakkus
endolymfaticusta tai poistamaan tasapainoelimen toiminta tuhoamalla sisäkorva tai katkaisemalla tasapainohermo. Kirurgisiin
toimenpiteisiin liittyy kuitenkin riskinsä ja toimenpiteiden osuus hoitomuodoissa on vähentymässä.

Portman esitti 1927sakkus endolymfaticuksen operation Menieren taudin hoitomuotona. Siitä alkaen leikkauksen erilaiset
modifikaatiot ovat olleet käytössä (sakkus endolymfaticus - mastoidi shuntti, sakkus endolymfaticus - subarachnoidaali shuntti
ja laaja sakkus endolymfaticuksen dekompressio). Leikkauksen kannattajat olettavat sakkus endolymfaticuksen vaikuttavan
suuressa määrin endolymfaticuksen paineen tasoon. Thomsen vertasi leikkausta tavalliseen mastoidektomiaan (lumeryhmä) ja
sai huimauksen hallinnan kannalta samanlaiset tulokset molemmissa ryhmissä.

Dandy katkaisi kirurgisesti ensimmäisen kerran kahdeksannen aivohermon helpottaakseen kiertohuimausoiretta Menieren tauti
-potilaalla. McKenzie katkaisi vain vestibulaariosan kahdeksannesta aivohermosta. Näistä ajoista kirurgiset tekniikat ovat
kehittyneet huomattavasti ja ko. leikkaus on muuttunut  turvallisemmaksi. Leikkauksessa kokleaarinen osa kahdeksatta
aivohermoa jää ehjäksi samoin kuin vierellä kulkeva kasvohermo. Hermon katkaisu on edelleen hyvä hoitomuoto potilaille,
joita lääkkeellinen hoito ei auta, intratympanaalinen gentamysiini ei tehoa tai sitä ei voida suosittaa ja kuuloa on tallella.
Intrakraniaalikirurgiaan liittyy tosin aina aivokalvontulehduksen, kasvohermonhalvauksen, selkäydinnestevuodon ja
kuulonaleneman riski. Riskin suuruus vaihtelee.

Potilaat, joilla ei ole säästettävää kuuloa jäljellä, voivat hyötyä labyrintektomiasta. Transtympanaalisesti tai -mastoidaalisesti
suoritetussa labyrintektomiassa poistetaan tasapainoelimen neuroepiteliaalinen elementti. Oikein valituilla potilailla
toimenpide lopettaa huimausoireet 97 - 100-prosenttisesti.

Molemminpuolinen Menieren tauti

Molemminpuolista Menieren tautia sairastavilla on riski molemminpuolisesta vaikeasta kuulo- tai tasapainoelinvauriosta.
Oireilevan korvan valitseminen voi olla hankalaa. Hoidon suunnittelu vaatiikin yksilöllistä harkintaa. Molempien korvien
hoitaminen gentamysiinilla voi johtaa kuuroutumiseen. Lihakseen pistettyä streptomysiiniä käytetään pieninä annoksina
joissakin klinikoissa. Erityisesti molemminpuolisesta kuulonalenemasa kärsivillä potilailla kuulonkuntoutus kuulokojeella
on tavallista. Koska tauti manifestoituu perifeerisesti ja mahdollinen kuuroutuminen tapahtuu vasta myöhemmällä iällä,
tämä potilasryhmä sopii erittäin hyvin myös sisäkorvaimplantin saajiksi.

Tasapainokuntoutus

Tasapainokuntoutus on fysikaalinen hoitomuoto, jossa pyritään vähentämään huimauksen ja epävarmuuden tunnetta
parantamalla keskushermoston kompensaatiota perifeeriseen tasapainoelimen toiminnan vajaukseen. Tasapainokuntoutuksessa
potilaille muodostetaan yksilöllinen harjoitusohjelma, jonka mukaan tehdään habituaatioharjoituksia. Ne on suunniteltu
helpottamaan keskushermoston kompensaatiota poistamalla pään liikkeisiin ja asentoihin liittyvät poikkeavat vasteet.
Lisäksi potilaat tekevät tasapainon hallintaharjoitteita esim. kävellessä tai seisoessa eri aistien (näkö, tasapaino ja
proprioseptiikka) yhteistoiminnan harjoittamisharjoitteita ja normaaliin yleiseen kuntoiluun liittyviä harjoitteita.

Esimerkkeinä harjoitteista ovat mm. kaksi kertaa päivässä tehtävät harjoitteet, joissa toistetaan eniten huimausta
aiheuttavia liikkeitä ja asentoja. Kävelyyn voidaan liittää pään liikkeitä ja painopisteen siirtämisharjoitteissa opetellaan
seisomatasapainon hallintaa, vaikkapa vaahtomuovipatjan päällä seisoen. Näön ja tasapainoelimen yhteistoimintaa
voidaan lisäksi harjoittaa erilaisin katseinsiirto- tai katseenkohdistamisharjoittein pään liikkeiden aikana. Yleiset
kuntoiluharjoitteet ovat yksilöllisiä harjoitteita sisältäen potilaan mieltymysten mukaan mm. kävelyä, juoksua, aerobicia
ja pallopelejä.

Kuntoutus liitetään Menieren taudin hoitoon sairauden eri vaiheissa. Kuntoutuksen tehon on katsottu olevan rajallisempi,
kun tauti on aktiivissa vaiheessa. Dowdal-Osborn ehdottaa rehabilitaation aloittamista jo sairauden alkuvaiheessa heti kun
diagnoosi on olemassa. Tällöin mahdollistetaan potilaan opettaminen oireiden mahdollinen esto ja itsevahvistaminen.

Menieren taudin progressioon liittyy masennusta, mikä puolestaan hoitamattomana voi johtaa lisääntyviin oireisiin.
Niinpä masennuksen tunnistaminen ja hoito on tärkeää. 
(Lähde: Suomen lääkärilehti 25-26/2005)  

Korvaperäinen huimaus 

Menieren tauti on ilmeisesti useasta tuntemattomasta syystä aiheutuva kohtauksellinen oireyhtymä. Sen oireita ovat kiertohuimaus,
korvan soiminen eli tinnitus ja kuulon heikentyminen. Usein potilaalla esiintyy myös korvan seudun puristavaa tunnetta. Tautia
voidaan epäillä jo potilaan kertomien oireiden perusteella, mutta diagnoosin varmistamiseksi tarvitaan lisätutkimuksia muiden
samantyyppistä oireilua aiheuttavien tautitilojen pois sulkemiseksi. Menieren taudin syntymekanismina pidetään sisäkorvan
nestekierron häiriötä, joka aiheuttaa endolymfan ylipainetta. Endolymfan ylipainetta voidaan arvioida sisäkorvan herätevaste-
tutkimuksella eli elektrokokleografialla. Tämän tutkimuksen periaate on sama kuin aivorungon kuuloherätevastetutkimuksessa:
potilas kuulee sarjan ääniärsykkeitä, joiden aiheuttamia sähköisiä vasteita sisäkorvassa ja kuulohermossa rekisteröidään
välikorvan limakalvolle tai korvakäytävään asetettavalla elektrodilla. ECoG:tä käytetään epätyypillisen Menieren taudin diagnostiikassa
sekä sisäkorvatutkimuksessa. Potilaan subjektiivisten oireiden ohella objektiivinen sisäkorvalöydös voi joskus olla arvokas tekijä
vakuutusoikeudellisissa ja eläkekysymyksissä.

Menieren taudin hoitoon tarjolla olevien menetelmien kirjo on laaja. Tämä heijastanee lähinnä tietämättömyyttä taudin perimmäisistä
syistä. Sairauden luonnollinen kulku johtaa vuosia kestävän vaihtelevan oireilun kautta huimauskohtausten rauhoittumiseen
tasapainoelimen tuhoutumisen myötä. seurauksena on kuitenkin yleensä kuuro tai lähes kuuro korva ja myös korvan soiminen voi
jatkua. Tasapainoelimen puutteellinen toiminta voi myös aiheuttaa jatkuvaa epävakautta. Menieren taudin pitkän aikavälin
kohtalaisen hyvä ennuste on runsaasti oireilevalle potilaalle kuitenkin laiha lohtu.

Akuutin rajun tautikohtauksen ensihoitona voidaan vuodelevon lisäksi käyttää tilapäisesti vestibulaaritoimintaa rauhoittavaa
lääkettä esim. diatsepaamia. Pahoinvointia voidaan tarvittaessa lievittää proklooriperatsiinilla, sedatoivilla antihistamiineilla tai
skopolamiinilaastarilla. Menieren taudin ylläpitohoidossa on käytetty mm. beetahistiiniä, diureetteja, karbamidia sekä kalsiumin-
ja ACE:n estäjiä. Lääkityksestä tuntuu olevan hyötyä osalle Meniere-potilaista, mutta sen tehosta on saatavilla riittämättömästi
kontrolloituja tutkimuksia. Lääkkeistä ainoastaan betahistiinillä ja diureetilla on kaksoissokkotutkimuksissa todettu tehoa
Meniere-potilaan huimausoireisiin (Claes ja Van De Heyning 1997).

Konservatiivisen hoidon osoittautuessa riittämättömäksi harkitaan invasiivisiä toimenpiteitä. Menieren taudin kirurgisiin hoitoihin
ovat totunnaisesti kuuluneet vestibulaarielimen kemiallinen tuhoaminen välikorvaan ruiskutettavalla kentamysiinillä tai lihakseen
pistettävällä streptomysiinillä (Hellström ja Ödkvist 1994, Ödkvist ym. 1997). Toimenpiteeseen liittyy pieni kuulon menetyksen
riski. Gentamysiinihoidon teho toistuvien kiertohuimauskohtausten ja tumarkinin putoamiskohtausten hoidossa on hyvä: 70 - 90 %
potilaista saa merkittävän avun tai parantuu kokonaan huimauksesta. Gentamysiini auttaa kuitenkin vasta toimenpiteen seurauksena
syntyvän rajun kiertohuimauksen rauhoituttua.

Jo yli 70 vuotta käytössä olleessa sisäkorvan ns. paineentasausleikkauksessa eli sakkusdekompressiossa paljastetaan mastoidektomian
jälkeen saccus endolymphaticus. Se avataan ja sisäkorvan nestekiertoon tehdään paineentasausventtiili. Onko vaikutusmekanismi
paineen tasaaminen vai sisäkorvaa mahdollisesti tuhoava vaikutus, on kiistanalainen kysymys. Vaikka paineentasausleikkauksen
hyöty Menieren taudin hoidossa on ollut kiistanalainen, on sillä edelleen asemansa konservatiiviseen hoitoon reagoimattoman taudin
hoidossa. Sen etuja ovat vähäinen kuulon heikkenemisen riski, toimenpiteen jälkeisen huimauksen puuttuminen sekä tasapainoelimen
toiminnan säilyminen.

Koko sisäkorvan tuhoaminen leikkauksella tai tasapainohermon selektiivinen katkaiseminen ovat tehokkaita keinoja (apu 80 - 90 %:lle)
lopettaa huimausta aiheuttava virheinformaation virta sairaasta tasapainoelimestä keskushermostoon. Labyrintektomian edellytyksenä
on luonnollisesti jo kuuroutunut korva. Tasapainohermon  katkaiseminen on vaativa neurokirurginen toimenpide, jonka harvinaisia
komplikaatioita ovat kuulon menetys ja kasvohermon vaurio. Kokeneissa käsissä molemmat edellä mainitut menetelmät ovat
kuitenkin käyttökelpoisia keinoja vaikean ja muuhun hoitoon reagoimattoman Menieren taudin hoidossa.

Tuhoamalla tasapainoelintä tai tasapainohermoa on saatu hyviä tuloksia Menieren taudin hoidossa. Optimaalinen hoito - taudin
parantaminen kuulo- ja tasapainoelimen toiminta säästäen - on ollut Menieren tautia hoitavan korvalääkärin tavoittamaton unelma.
Uusimpia vaihtoehtoja on sisäkorvan hoitaminen kortisonilla. Ainakin osalla potilaista tautimekanismin uskotaan olevan immuuni-
välitteinen. Tämän mahdollisesti tulehduksellisen prosessin hoidossa kortisonilääkitys on luonteva yritys vaikuttaa taudin kulkuun.
Lääke imeytyy välikorvaan ruiskutettuna pyöreän ikkunan kalvon läpi sisäkorvan puolelle. Menettelyn epävarmuustekijänä on
kuitenkin noin puolella ihmisistä esiintyvä osittainen tai täydellinen limakalvopeitto pyöreän ikkunan kuopan päällä. Shean (1997)
48 potilaan aineistossa välikorvaan ruiskutettu deksametasoni yhdistettynä 1 - 3 kuukauden mittaiseen oraaliseen deksametasoni-
kuuriin poisti huimausoireet tai vähensi niitä merkittävästi 76 %:lla Meniere-potilaista. Kuulo parani 35 %:lla ja heikkeni 6 %:lla.
Seuranta-aika oli vähintään kaksi vuotta.

Sisäkorvaa tuhoavien toimenpiteiden rinnalle tullut täryontelon sisäinen deksametasonihoito on lupaava uusi menetelmä konservatiiviseen
hoitoon reagoimattoman Menieren taudin hoidossa. Tämän taudin tutkimista hankaloittaa sen vaihteleva kulku ja taipumus rauhoittua
myös itsestään. Deksametasonihoidostakin tarvitaan vielä laajempia ja kontrolloituja tutkimuksia lutettavien päätelmien tekemiseksi
sen tehosta. Lääkkeen saamiseksi parempaan kontaktiin pyöreän ikkunan kalvon kanssa on kehitetty katetri, joka yhdistettynä
lääkettä tasaisesti infusoivaan minipumppuun (esim. insuliinipumppu) asetetaan pyöreän ikkunan kuoppaan. Tällä menetelmällä
saattaa olla käyttöä myös muiden sisäkorvasairauksien (esim. meluvamma ja tinnitus) paikallisessa lääkehoidossa.

MENIEREN TAUDIN HOITOVAIHTOEHDOT
 
Konservatiivinen hoito
    vähäsuolainen ruokavalio
    tupakan, alkoholin ja stressin välttäminen
    beetahistiini 8 - 16 mg x 3
    hydroklooritiatsidi 25 - 50 mg x 1 (+kaliumarvon seuraaminen)

Sisäkorvan tuhoava lääkehoito
    täryontelon sisäinen gentamysiini
    lihaksensisäinen streptomysiini

Leikkaushoito
    paineentasausleikkaus
    tasapainohermon katkaisu
    sisäkorvan tuhoamisleikkaus (labyrintektomia)

Täryontelon sisäinen deksametasonihoito
    toistaiseksi kokeellisessa käytössä

(Lähde: Duodecim 1998; 114: 1812 - 20)

Menieren tauti (MT)

On kulunut jo yli 140 vuotta siitä, kun ranskalainen korvalääkäri Prosper Meniere kuvasi kirjoituksessaan ensi kerran taudin
joka edelleen kantaa hänen nimeään. Lääketieteessä on vuosien mittaan päästy enimmäkseen eroon tällaisista henkilönimen
mukaan ristityistä sairausnimikkeistä ja siirrytty käyttämään nimikkeitä, jotka kertovat pikemmin esimerkiksi taudin sijainnista
ja syntymekanismista. Se että Menieren taudin kohdalla tällaista uudelleennimeämistä ei ole tapahtunut, on yksi osoitus siitä, että
tämä tauti on edelleen pysynyt monella tapaa mysteeriona huolimatta lääketieteen kehityksestä. MT on HAH:n (hyvänlaatuinen
asentohuimaus) jälkeen toiseksi yleisin korvaperäinen huimaussairaus.

MT:n diagnoosi perustuu edelleen suurelta osin oirekuvaan. Muiden tutkimusmenetelmien osuus diagnoosin teossa on melko
vähäinen. Keskeisenä muistisääntönä on, että MT on "kolmen H:n tauti", koska sen keskeiset oireet ovat huimaus, humina ja
huonokuuloisuus. Näiden oireiden lisäksi tavallinen lisäoire on paineen tunne sairaassa korvassa. MT-potilaan huimaus on yleensä
kohtauksellista kiertohuimausta siten, että kohtaukset kestävät yleensä ainakin 20 minuuttia, usein tuntejakin. Kohtaukset ovat
yleensä niin rajuja, ettei potilas niiden aikana pysty tekemään mitään muuta kuin makailemaan. Mukana on usein pahoinvointia ja
oksentamista. MT-potilaalla kohtaukset toistuvat, eikä yhden ainoan kohtauksen perusteella voi tehdä tätä diagnoosia.

Muita oireita ovat siis humina tai muu tinnitustyyppinen ääni korvassa. Yleensä potilas pystyy paikallistamaan äänen nimenomaan
toiseen korvaan, mutta joillakin MT-potilailla ääni kuuluu koko päässä ilman selkeää sijaintia.  Kuulon alenema on on tässä taudissa
tyypillisesti ajasta toiseen vaihtelevaa. Jossain taudin vaiheessa kuulon heikentymä on pystyttyvä toteamaan, jotta MT-diagnoosi
voidaan uskottavasti tehdä. Kuulon alenema painottuu mataliin eli bassotaajuuksiin, päinvastoin kuin vanhuuden huonokuuloisuus,
joka painottuu kimeisiin "heinäsirkkaääniin". Sairastamisen pitkittyessä kuulon heikkous jää yleensä pysyväksi eikä siis enää
vaihtele. Paineen tunnetta sairaassa korvassa on usein, mutta tällaiset korvan seudun tuntemukset  ovat sinänsä niin epämääräisiä
(ja voivat johtua muustakin kuin korvan sairaudesta) ettei pelkästään niiden perusteella voi päätyä MT-diagnoosiin.

MT:n ylläkuvattu oireisto ei toki ala kokonaisuudessaan samana ajankohtana, vaan yleensä jokin osaoire (esimerkiksi tinnitus)
ilmaantuu ja sitten vuosien mittaan tulevat muut osaoireet. MT:lle tyypillinen sairastukisikä on 40-50 vuotta: ei ole löydetty
tieteellistä selitystä, miksei tauti ala tätä nuoremmassa tai vanhemmassa iässä.

MT-oireiden syntymekanismista tiedetään sen verran, että korvan nesteontelorakenteisiin syntyy kohonnut paine, minkä katsotaan
selittävän oireet. Paineen kohotessa erityisen paljon tulee huimauskohtaus. Minkäänlaista tietoa ei kuitenkaan ole siitä, mikä tällaisen
painevaihtelun saa aikaiseksi. On pohdittu mm. ravintotekijöiden, hormonien, tulehdusten ja stressin osuutta, mutta mistään näistä
ei ole olemassa näyttöä, eikä myöskään ole löydetty sellaista hoitoa, joka perustuisi syyn eliminoimiseen. Perintötekijät näyttävät
vaikuttavan alttiuteen sairastua MT:iin. Tuoreen Suomessa tehdyn tutkimuksen mukaan etenkin voimakasoireinen MT näyttäisi
olevan jossain määrin perinnöllistä. Niistä, potilaista joilla oli varmuudella todettu MT, 15 %:lla oli tautia sairastava sukulainen.

MT poikkeaa monista muista huimaussairauksista siinä, että tässä sairaudessa tilanne elää jatkuvasti eli sairaasta sisäkorvasta
tulee vaihtelevasti eri aikoina eri määrä viestejä aivoihin. Tähän liittyen elimistön korjaus- ja kompensaatiotoiminnot eivät pääse
kunnolla käynnistymään samalla tavoin kuin kertaluonteisen vaurion jälkeen. Tämä kompensaation heikkous selittänee osaltaan
kroonista ja ajoittain hankalaakin taudinkulkua.

MT-diagnoosi tulee tehdä ensisijaisesti korvalääkärin vastaanotolla. Lääkärin suorittaman haastattelun ja kliinisen tutkimuksen
lisäksi tarvitaan ainakin kuulokäyrän (audiogrammi) mittaaminen. Tämä mittaus tulisi mielellään tehdä laadukkaassa kuulontutki-
musyksikössä.  Myös elektronystagmografia voi antaa tietoa sisäkorvan tasapainoelimen tilasta. Yleensä on lisäksi tärkeä
varmistua esimerkiksi pään MRI-kuvauksella, ettei oireiden aiheuttaja ole tasapainokuulohermon kasvain eli ns. akustikusneurinooma.

MT:n hoidossa on tapana antaa elämäntapaohjeena kehotus välttää suolan käyttöä. Tämä ohje perustuu teoreettiseen malliin, että
mitä vähemmän suolaa, sitä vähemmän painetta korvan nesterakenteessa. Tieteellisiä tutkimuksia suolarajoituksen tehosta on
niukasti, mutta sitä on silti järkevää kokeilla (onhan siitä muutoinkin hyötyä esim. verenpaineen alentamisessa). Muiden
elämäntapaohjeiden, esim. nesterajoitusten tai ruokavalio-ohjeiden hyötyä ei ole pystytty osoittamaan. Tasapainoharjoitus- tai
kuntoliikuntaohjelmilla ei voida myöskään vähentää oireiden ilmaantumista. Jos oireet ovat haittaavia, on syytä käynnistää
lääkitys, jolloin ensisijainen valmiste on betahistiini (Betaserc). Sen teho tulee esille vasta yli kuukauden kestoisen  säännöllisen
lääkityksen jälkeen. Tämän lääkkeen sivuvaikutuksista on syytä mainita, ettei se sovi astmaatikoille eikä mahan liikahappoisuudesta
tai mahahaavasta kärsiville. Haittaavia aivovaikutuksia lääkkeellä ei ole.

Toinen lääkevaihtoehto on nesteenpoistolääkkeen (diureetti) kokeileminen. Lisäksi varalla on syytä olla pahoinvointilääkettä
(esim. proklooriperatsiini/Stemetil) joko tablettina tai peräpuikkona käytettäväksi tarvittaessa huimauskohtauksen hoidossa.
Säännölliseen päivittäiseen käyttöön tämä lääke ei sovellu. Vaikka MT-potilailla (kuten monilla muillakin huimauksesta kärsivillä)
esiintyy usein psyykkisiä lisäoireita, ei psyykenlääkitykseen ole yleensä syytä turvautua. Kuitenkin toimintakykyä lamaavaa
masennusta tulee aina hoitaa, lääkkeillä tai lääkkeettömin keinoin, oli henkilöllä MT tai ei.

MT:n ennuste on varsin vaihteleva. Lievimmissä tapauksissa oireita on vain sen verran, että diagnoosi kyetään tekemään, mutta
toiminnallinen haitta on olematon. Joillakin potilailla voi olla vuosia lähes oireetonta aikaa ja sen jälkeen vaivat voivat palata.
Joillakin henkilöillä tauti etenee pahenevasti siten, että oireet tihenevät ja hankaloituvat. Lähes joka kolmas potilas saa taudin
myös toiseen korvaansa. Vaikeimmissa tapauksissa voidaan käyttää hoitona sisäkorvaa tuhoavaa gentamysiiniä paikallishoitona,
mikä hoito on nykyisin lähes täysin korvannut aiemmat kirurgiset hoidot. Kuulokoje on tarpeen jos kuulo heikkenee merkittävästi.
MT kuuluu niihin huimaussairauksiin, jotka ovat kroonistyyppisiä vaivaten potilasta useiden vuosien ajan. Niinpä olisikin tärkeää,
että tällaisella potilaalla olisi oma hoitava erikoislääkäri.
(Lähde: Huimaako? Mikael Ojala 2007)


Menieren taudin diagnosointi ja hoito terveyskeskuksessa(PDF)

Betahistidiini (yleisesti Menieren-taudissa käytettävä lääke)

Lue lääkkeestä lisää (PDF)

Proklooriperatsiinimaleaatti

Vertipam tabletti

Lisää lääketietoutta

Menieren tauti ympäristöstä vai perintötekijöistä?

OTA MEIHIN YHTEYTTÄ JA KYSY LISÄÄ, KLIKKAA TÄSTÄ YHTEYSTIETOIHIN
----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Tavallisimpia huimauksen syitä:

Korvaperäinen huimaus                               Lue lisää                                                          

    - Menieren tauti
    - vestibulaarineuroniitti
    - hyvänlaatuinen asentohuimaus
    - sisäkorvan valtimontukos
    - sisäkorvantulehdus                                                                                                               


Aistinelinperäinen huimaus                        Lue lisää

    - näköjärjestelmän häiriö
    - niskaperäinen syy, jännitysniska
    - ääreishermoston rappeuma

Keskushermostoperäinen huimaus        Lue lisää

    - aivoverisuonen tukos
    - kasvain
    - multippeliskleroosi
    - fobia

Lue tästä väitöstiivistelmä Menieren-taudista

Huimauksen syitä

• Hyvänlaatuinen asentohuimaus
• Ménièren tauti
• Äkillinen toispuoleinen tasapainoelinvaurio
• Paniikkihäiriö
• Niskan vaivat
• Pään ja niskan vammat
• Aivosairaudet
• Sydämen rytmihäiriöt
• Verenpaineen vaihtelut
• Lääkkeiden sivuvaikutukset
• Korvatulehdus
• Anemia
• Kilpirauhashäiriöt
• Tasapaino-kuulohermon kasvain

(lähde: http://www.tohtori.fi)


        Burnout -arviointi

Jos sinusta tuntuu, että olet vaarassa kulua loppuun, voit tässä tarkistaa,
onko sinulla oireita lähestyvästä kierteestä. Katso, kuinka moneen
toteamukseen voit yhtyä.

1. Odotan yhä kiihkeämmin, milloin on aika lopettaa ja pääsen lähtemään töistä.
2. Minusta tuntuu, että minusta ei enää ole töissä mihinkään.
3. Ärsyynnyn helpommin kuin ennen.
4. Ajattelen entistä useammin työpaikan vaihtoa.
5. Minusta on viime aikoina tullut kyyninen ja kielteinen.
6. Minulla on entistä useammin päänsärkyä(tai selkäsärkyä tai muita fyysisiä vaivoja)
7. Olen usein toivoton, "millään ei ole väliä".
8. Otan runsaammin alkoholia tai rauhoittavia lääkkeitä kestääkseni arjen rasitukset.
9. En ole yhtä tarmokas kuin ennen. Minua väsyttää koko ajan.
10. Töissäni tuntuu olevan paljon paineita ja velvollisuuksia.
11. Minulla ei ole enää samaa keskittymiskykyä eikä huomiokykyä kuin aikaisemmin.
12. Muistini ei pelaa niin hyvin kuin ennen.
13. En nuku yhtä hyvin.
14. Ruokahaluni on viime aikoina heikentynyt (tai syön jatkuvasti jotakin).
15. Tunnen itseni riittämättömäksi ja olen pettynyt toiveissani.
16. En ole työstäni yhtä innostunut kuin vuosi pari sitten.
17. Tunnen epäonnistuneeni työssäni. Olen tehnyt myös turhaa työtä.
18. Päätöstenteko on joskus ollut helpompaa kuin nyt.
19. Huomaan että työssä on yhä vähemmän sellaisia tehtäviä, joista pidän tai jotka osaan hyvin.
20. Ajattelen usein: Miksi vaivautuisin? Ei se kuitenkaan kannata.
21. En saa tarpeeksi kiitosta enkä huomiota työssäni.
22. Minusta tuntuu toivottomalta, aivan kuin vaikeuksistani ei olisi ulospääsyä.
23. Minulle on sanottu, että suhtaudun työhöni liian idealistisesti.
24. Olen ilmeisesti ajautunut urallani umpikujaan.

Montako toteamusta tunsit omaksesi? Jos suurin osa niistä sopii sinuun,
saattaa olla, että sinua vaivaa burnout ja olet asiantuntija-avun tai neuvojen
tarpeessa tai ainakin tarvitsisit muutosta elämäntyyliisi. 
(lähde: Poltatko itsesi loppun? RV taskukirja 72.)


Muutosvastarinta ja sen voittaminen Menieren taudissa

Oman elämän hallitsemisessa puhutaan mukavuusalueesta. Se on alue, jonka parissa olemme tottuneet toimimaan: se on henkisen
liikkumavaran, kuten sosiaalisten toimintojen kannalta turvallinen alue, fyysisten toimintojen kannalta totuttu toiminta ja oppimisen
ja henkisten resurssien kannalta tuttu alue. Toimintamme mukavuusalueella on harmonista ja samalla arkipäiväistä. Uusi työpaikka,
uuden tietokoneohjelman oppiminen tai uuden taidon omaksuminen samalla, kun joudumme luopumaan aikaisemmista, aiheuttaa
ristiriitaa. Helposti kysymme itseltämme, miksi, onko se välttämätöntä ja johtaako se parempaan?

Olemme astuneet mukavuusalueemme ulkopuolelle; epävarmuus, selviämisen pelko ja uuden oppimisen vaikeudet ahdistavat.
Olemme joutuneet vaaralliselle alueelle. Selviäminen vaatii tietoa päämäärästä, menetelmästä, jolla päämäärä saavutetaan
ja hankkeen antamasta hyödystä. Ne ovat motivoivia tekijöitä.

Näin on Menieren taudissakin. Olemme sairastuessamme astuneet mukavuusalueemme ulkopuolelle. Alue rajoittuu ja maailmankuva
sen mukana piste. On meistä itsestämme kiinni, selviämmekö uudelleen. Mutta kykenemmekö sytyttämään valon vai moitimmeko
pimeyttä? Meitä jäytää muutosvastarinta. Tässä kirjoituksessa tarkastelemme muutosvastarintaa ja tekijöitä, jotka ovat sen takana.
Voimme muuttua, jos haluamme muuttua!

Sairaus aiheuttaa siis mukavuusalueen kapenemisen ja tuo samalla rajoituksia elämäämme. Miksi siis muuttua, koska sairaus pakottaa
käynnistämään sopeutumisen, joka useammin tähtää aiempaa rajoittuneempiin  toimintoihin. Yhtenä esimerkkinä tästä on esimerkiksi
vanhusten kaatuminen. Kun vanhus kaatuu ulkona, häntä vaivaa kaatumisen pelko eikä hän usein enää uskalla mennä ulos.
Hänestä tulee huoneensa vanki. Menieren tautia sairastava eristäytyy helposti ja jättää aiemmat harrastuksensa. Hänestä tulee
helposti tautinsa vanki. Muuttumiseen tarvitaan voimaa, muutosvastarintaa.

Muutosvastarinta ei siis aina ole kielteinen ilmiö - se on sairausprosessin alussa muutoksen käynnistävä voima - mutta se voi jatkuessaan
muodostua muutosta vastuttavaksi voimaksi. Muutoshallintaa tarvitaan yksilön maailmankuvan parantamiseksi ja se on työelämässä
lähes päivittäinen tehtävä. Muutosvastarinta auttaa sopeutumisen käynnistämisessä, mutta voi muodostua esteeksi prosessin
loppuun viemisessä: päämäärä unohtuu tai prosessi on liian raskas läpivietäväksi. Ihmisen elinympäristö ja kiire vastustavat muutosta.

Mitkä henkilökohtaiset tekijät sitten auttavat sopeutumisen kehittymiseen? Olemme aikaisemmassa Meniere-postin numerossa
3/2006 esittäneet Antonovskyn kuvaaman mittarin niin sanotun koherenssin, joka mittaa henkilön suhtautumista omaan
terveydentilaansa ja muutosvalmiuteen. Koherenssi kuvaa muutosvalmiutta. Mitä sitten koherenssilla ymmärretään sairaudessa?
Jos hyvinvoinnin vastakohtana on pahoinvointi, niin koherenssilla tarkoitetaan sitä, miten ihminen voi itse lisätä hyvinvointiaan.
Koherenssin avulla voi sairauden oireet kääntää edukseen. Esimerkiksi terveellinen ruokavalio luo terveyttä muillakin osa-alueilla
kuin sisäkorvassa. Tietoisuus omaan kehonsa tarpeista kasvaa ja itsetuntemus paranee, mikä heijastuu parempana huolenpitona
itseään kohtaan. Oman elämän hallinta paranee, kun tietää levon ja työn tasapainon tärkeyden. Perhesuhteet lujittuvat vastoin-
käymisten kautta ja sisäinen harmonia kehittyy. Tässä vain joitain esimerkkejä positiivisesta koherenssista Menieren taudissa.
Asennetta, hienommin sanottuna ihmisen ulkoisia ja sisäisiä vasteita, voidaan muokata koherenssin avulla. Koherenssin
tärkeimmät muokkausvälineet ovat joustavuus ja sopeutuvuus.

Huono koherenssi luo muutosvastarintaa ja estää muutoksen toteutumisen. Taudista selviämisen kannalta henkilökohtaisen
muutosvastarinnan voittaminen on tärkeää. Olennaista muutosvastarinnan murtamiselle on, että muutokset ovat perusteltuja
ja niihin liittyy päämäärä.
(Lähde: Meniere-posti 2/2008)


   -------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------